Otsikko voisi olla mistä tahansa nykypäivän lähteestä, mutta poimin sen kesällä sattumalta eteeni osuneesta kirjasta. Olin ystäväni luona, joka oli juuri saanut sukulaiseltaan joitakin vanhoja kirjoja ja yksi kirjoista oli nimetty näin. Kyseessä on vuodelta 1956 oleva oppikirja liittyen 1947 ja 1948 Roffrey Parkin työterveyslaitoksessa pidettyihin kursseihin, joiden teemana oli ”Inhimillisten suhteiden merkitys teollisuudessa”.
Tuohon aikakauteen näyttää liittyneen kasvanut kiinnostus ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiseen sekä siihen, miten johtamisella ja ihmisten välisten suhteiden ymmärtämisellä voitaisiin vaikuttaa sekä tuottavuuteen että ihmisten hyvinvointiin.
”Olemme parhaillaan siirtymässä uuteen vaiheeseen teollisessa kehityksessä. Siinä meidän on keskitettävä huomiomme yhä enemmän siihen hienoon työkoneeseen, joka ihminen on. ” S. Cripps, 1948
Vaikka teksti oli osin aikakautensa mukaista konemetaforineen, niin kirjaa lukiessa ei voinut olla hämmästelemättä, miten osuvia näkökulmia siinä tuotiin esiin: ”Asiallinen kiitos näet tosiaan tuo esimiehen ja alaisen lähemmäksi toisiaan ja siten lujittaa me-henkeä”, ”ryhmän jäsenten erottautuminen selvinä tyyppeinä ja erilaisina luonteina ei suinkaan ole ryhmän tasapainon kannalta vaarallinen seikka, vaan pikemmin asia, josta jokaisen esimiehen tulisi olla ilahtunut, jopa sitä tukea.”
Kirjaa lukiessa pohdin, miten teemme vieläkin tätä samaa matkaa – haluamme kehittää työelämää paremmaksi. Toimintaympäristö on toki muuttunut ja muuttuu kaiken aikaa, mutta herää kysymys, olemmeko hyödyntäneet riittävästi sitä tietoa ja kokemusta, mitä on jo vuosikymmenien ajalta? Ja vielä ihmisten välisiin suhteisiin liittyen yksi kirjan näkökulma: ”Käsittääksemme on täysin perusteltua pitää hyvää taitoa olla johdettavana yhtä tärkeänä kuin hyvää johtamisen taitoa.” Mitä yhtymäkohtia huomaat nykypäivään?